Abstrakti hiilipiirustus II

Vaalealle paperille tehty hiilipiirros rakentuu lähes kokonaan pystysuuntaisista viivoista ja niiden väliin jäävistä pinnoista. Kuvapinta on tiheä, mutta samalla hengittävä – viivojen väliin jää tilaa, jossa paperin vaaleus näkyy.

Viivat vaihtelevat suuresti. Osa on ohuita ja teräviä, nopeasti vedettyjä linjoja, jotka kulkevat suorina ylhäältä alas. Toiset ovat leveämpiä, pehmeämpiä ja sumentuneita, kuin hiiltä olisi levitetty tai pyyhitty paperiin. Joissakin kohdissa viiva katkeaa, haalistuu tai liukenee osaksi pintaa.

Kokonaisuudessa ei ole selkeitä risteäviä rakenteita kuten edellisessä työssä. Sen sijaan viivat kulkevat pääosin samaan suuntaan, rinnakkain, muodostaen rytmin, joka muistuttaa sadejuovia, puunrunkojen riviä tai kangasta, joka laskeutuu painollaan alaspäin.

Tummat alueet tihentyvät paikoin lähes läpäisemättömiksi. Niiden väliin jää vaaleampia, avoimempia kohtia, jotka tuovat kuvaan syvyyttä ja liikettä. Kontrasti ei ole pelkästään mustan ja valkoisen välistä, vaan syntyy myös eri tiheyksien ja tekstuurien välillä.

Pinnan tuntu on voimakas. Hiilen jälki on paikoin karhea ja rakeinen, paikoin pehmeä ja sumuinen. Tämä vaihtelu tekee kuvasta elävän – katse liikkuu pitkin viivoja, seuraa niiden rytmiä ja eksyy niiden väliin.

Piirros ei esitä mitään tunnistettavaa, mutta siinä on selkeä suunta ja liike. Se ei rakennu hahmosta, vaan toistosta. Juuri tämä tekee siitä luontevan lähtökohdan kuosille: pinta, joka voi jatkua, toistua ja muuntua ilman selkeää alkua tai loppua.